Yrjö Keinonen – Kadonnut Joukkue. Alkuperäinen julkaisu vuodelta 1972. Kuunneltu Podimosta.
⭐⭐⭐⭐
Rating: 4 out of 5.
”Laki on armoton. Tapa, tai sinut tapetaan”
80-luvun lapsena kuulun siihen Suomen sotien jälkeiseen toiseen sukupolveen, joka on enemmän kuullut kuin nähnyt vaikutuksia omassa kotielämässä. Toki niitäkin, ylisukupolvisten traumojen vaikutuksia, on havaittavissa monen suomalaisperheen tavoin. Tietty välimatka koettuihin tapahtumiin kuitenkin on, ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. Meille tämänhetkinen maailmantilanne vaikuttaa omalla tavallaan siihen tulokulmaan, jolla sotakirjallisuutta lähestyy. Tarinat ja kertomukset peilaantuvat erilaisesta kokemuksesta.
Jalkaväenkenraali, yleisesikuntaupseeri, filosofian maisteri ja kirjailija Yrjö Keinosen (1912-1977) 70-luvun alussa kirjoittama Kadonnut joukkue kertoo tarinan suomalaisesta sotilasyksiköstä, joka joutuu vaikeaan tilanteeseen vihollisen hyökkäyksen alla. Jatkosodan aikaan sijoittuva teos on saanut kiitosta realistisesta kuvauksestaan sodan tapahtumista ja ihmisen sisukkuudesta vaikeuksien keskellä. Se on osa suomalaista sotakirjallisuutta, joka tarjoaa lukijalleen riipaisevan syvän katsauksen maan historiaan ja sotien vaikutuksiin yksilöiden elämässä.
Yhteishengen merkitys ja taistelutoveruus vaikeissa olosuhteissa rakentavat sisun olemuksen. Yhteisöllisyyden merkitys kriisiaikoina on tärkeä.
Romaani kuvaa suomalaisia sotilaita moniulotteisina hahmoina, jotka kohtaavat taistelukentällä niin fyysisiä kuin henkisiä koettelemuksia. Rohkeus, sitkeys ja velvollisuudentunto isänmaata kohtaan ovat päällimmäisiä arvoja. Tarina kertoo kuitenkin myös kauhunhetkistä, joiden keskellä miehet yrittävät vain selviytyä ja säilyttää inhimillisyytensä sodan keskellä.
”Vodka sai toiveen näyttämään toteuttamiskelpoiselta”
Yrjö Keinonen tuo hahmojensa kautta esiin erilaisia reaktioita sodan paineisiin. Toiset näyttävät sankarillisuutta ja uhrautuvaisuutta. Toiset kamppailevat omien sisäisten demoniensa kanssa, ja sota aikaansaa myös moraalisia dilemmoja. Kokemukset muovaavat yksilöitä, ja se on kirjan loputtua mielestäni tärkein huomio. Pääsemme lähemmäs sitä kokemusmaailmaa, josta isovanhemmat ovat kertoneet (jos ovat kertoneet, onhan tapahtumista monissa perheissä myös hiljennytty täysin). Tässä asiassa kirjallisuus voi onneksi auttaa.
Ei suotta Helsingin Sanomat ole aikoinaan tituleerannut Kadonnutta joukkuetta ”erääksi parhaista sotakirjoista, mitä meillä on kirjoitettu.” Jos luet tai kuuntelet tänä vuonna edes yhden sotakirjan, olkoot se tämä.
Emilia Kujala: Self help huijaus, 2023. Kuunneltu Storytellista.
⭐⭐⭐⭐
Rating: 4 out of 5.
Mikä saa meidät kuluttamaan self helppiä, ja mitä se tekee hyvinvoinnillemme? Tätä kysyy kirjassaan psykoterapeutti ja tietokirjailija, yksi lempikolumnisteistani, Emilia Kujala. Toipumisesta ja pärjäämisestä on tullut yksilöprojekti, josta syntyy helposti uusi stressaava suorite. Miten tähän on päädytty? Jatkuva hyvinvointipuhe ei välttämättä tee ihmiselle hyvää, mutta silti self help-oppaita pursuaa ovista ja ikkunoista.
Kirjan sisältö on mielenkiintoinen, ja Kujala tarkastelee hyvinvointikenttää monesta eri näkökulmasta. Yhteiskuntakritiikki on osuvaa, ja huoli suomalaisten mielen hyvinvoinnista suurta. Onko yhtä kaikille sopivaa apukeinoa edes olemassa? Tuskin. Monen tekijän summa on ajanut ajatusmaailmamme ja minäkuvamme nurkkaan. Yksilöä syyllistetään oman elämän haasteista.
Tommy HellsteninVirtahepo olohuoneessa 90-luvun alussa ja Jari SarasvuonSisäinen sankari 90-luvun lopulta olivat kotimaisen self help-kirjallisuuden ensimmäisiä teoksia, ja niiden yhteydessä Kujala kertoi lyhyesti genren historiasta (uteliaana hyvinvointiteosten kuluttajana molemmat päätyvät ehdottomasti lukulistalle!). Samalla kun kirkon merkitys sielun hoidossa on länsimaisissa yhteiskunnissa vähentynyt, terapeuttinen kulttuuri on noussut paikkaajan rooliin. Ehkä ihmisillä on luontainen tarve etsiä apua ja lohtua sielulle, mielelle ja tunnekokemuksille? Suosituimmat tarjoajat vain vaihtuvat.
Samalla kun kirkon merkitys sielun hoidossa on länsimaisissa yhteiskunnissa vähentynyt, terapeuttinen kulttuuri on kuin noussut paikkaamaan sitä
Self helppiä saa tänä päivänä kirjojen lisäksi myös mm. podcastien muodossa. Media tuuttaa osaltaan otsikoita, joissa kerrotaan kuinka olet tehnyt taas sen ja sen väärin. Skippaan surutta moiset otsikot, mutta missä vaiheessa otsikoita alettiinkaan muotoilla tähän tyyliin?
Tässä vaiheessa jo huomaa, että Suuren self help-huijauksen kuuntelu ennemminkin lisäsi kysymyksiä kuin antoi mihinkään vastauksia. Ehkä hyvä kirja tekeekin juuri niin.
Nykyinen suoritusyhteiskunta saa psykoterapeutilta huutia. Kotoa opitut tavat ja ympäristöstä imetyt vaikutteet muodostavat ne hiljaiset normit, joita me ihmispolot pyrimme täyttämään. Laumaan kuulumisen ja sulautumisen tarve on suuri, eikä muiden odotuksia itsestä haluta rikkoa. Omaksumme ajatusmallin, jonka mukaan olemme sitä arvokkaampia, mitä enemmän suoritamme. Kaiken tämän paineen alla ahdistumme, pienennymme. hätäännymme. Tähän ongelmaan on helppo myydä self help-oppaita.
Suorittamista ujutetaan joka paikkaan, ja etenkin kaupalliset toimijat ovat tässä taitavia: uusia tarpeita luodaan taitavasti ja salakavalasti. Mainio esimerkki oli äänikirjasovellukset, joiden kautta juuri kirjaa kulutin: myös Storytel kehottaa käyttäjää asettamaan kuuntelutavoitteen. Kuinka moni saa epämieluisia ajatuksia ja tuntemuksia siitä, kun ei (taaskaan) onnistunut tavoitteessa, joka on alun perinkin vain itse luotu päämäärä? Äänikirjojen kuuntelustakin voi luoda huomaamattaan itselle suorittamista. Ole tehokkaampi ja parempi ihminen.
Voi jessus.
Itse elän uskoen, että jokaisen omat ajatukset, uskomukset ja minäkuva määrittävät sen, miten elämä koetaan. Jossain määrin se voi vaikuttaa myös siihen, minkälaisen elämän saamme -usein esimerkiksi rajoittavat ajatukset ovat vain omia uskomuksia. Tiedostan kuitenkin myös sen, että jokainen elämän ohje tai ajatusmalli ei sovi kaikille. Myöskään uusien näkökulmien tai ajatusmallien omaksuminen ja oppiminen ei ole yhtä helppoa kaikille.
Kirjan sävy tuntui hetkittäin hiukan parjaavalta, koska henkilökohtaisesti koen Kujalan kritisoiman itsensä kehittämisen/self help-kulttuurin voimavarana. Poimin tarjolla olevista hyvinvointiteoksista ne, jotka tuntuvat kiinnostavilta ja sopivilta, ja toisinaan ruokin uteliaisuutta tutkimalla jotain todella hämmentävää. Jossain kohden kirjaa Kujala taisikin mainita, että juuri uteliaisuus on piirre, joka vaikuttaa siihen, miten koko self help-tarjontaan suhtautuu. Oma motiivini kuluttaa self helppiä on uteliaisuudessa, ei itsensä kehittämisen pakossa ja suorittamisessa.
BEHM totesi Soundin haastattelussaan todella ihanasti: Minä arvostan luovuuttani ja taidettani sen verran, että puhun siitä kauniisti.
Tästä soisi jokaisen kotimaisen taiteen tekijän ottavan koppia omille ajatuksilleen, tekipä sitten musiikkia, näyttelemistä tai kuvataidetta. Tarpeettomalla itsekritiikillä (mitä meissä suomalaisissa tuntuu olevan ihan valuvikana) vain tappaa oman inspiroituneen ja nautittavan tekemisen. Omasta tekemisestä voi puhua arvostavasti ja kauniisti. Loistavaa, BEHM!
Merkittävät erot-albumin sanaleikki herättää kiinnostuksen heti alussa: puhummeko me nyt ihmissuhteiden eroista vai eroavaisuuksista? Kymmenen kappaleen päätteeksi voi todeta: molemmista. Kokonaisuudesta löytyy kerroksia ja mielenkiintoisia yksityiskohtia niin sanoituksen kuin sävellysten osalta. Vaivun vireystilassani jonnekin kauniin melankolian ja haikeuden välimaille,
Avausraita Sinä lähdet, minä jään on kaihoisa, todella herkkä kappale, joka kattaa pöydän tulossa olevalle tunnelmalle. Mikäli ei tietäisi Behmin kertoneen, että kappale syntyi jo kolme vuotta sitten, sen voisi luulla kertovan laulajan ja kirjailija Miki Liukkosen tarinan. Kuolema on hyvästijätöistä pysyvin.
Behm on taiturimainen sanoittaja, jonka teksteissä kuuluu nokkeluus, älykkyys ja rakkaus kieleen. Mikäli nuoriso ei lue kirjoja ja lukutaito senkun rapistuu, ehkä jotain sanallisen ilmaisun ja kielen oppeja voi omaksua myös suomalaista musiikkia kuuntelemalla, etenkin tämän kaltaista.
Olavi Uusivirran kanssa esitetty Viimeinen tanssi on soinut radiokanavilla varsin paljon, mutta lyriikat kertovat virkistävän erilaisen ja kauniin erotarinan. Suhteen loppu on toista syyttämätön. Olen itse jo lopen kyllästynyt eroränttäysralleihin, jossa rapa ja raivo roiskuu, sillat poltetaan ja exä manataan helvettiin. Niillekin tarinoille on toki paikkansa, mutta Viimeisen tanssin kaltaista kaivataan lisää. Ainakin minä kaipaan.
rakas tämä on viimeinen tanssi / ja sen jälkeen sut päästän pois luo parempien/ koska ansaitset sen
Tylsät ihmiset on ironisesti albumin ainoa tylsä biisi, eikä se kolahtanut millään lailla. Sitä vastoin kaiken päättävä Auringon suutelema-kappaleessa virtaa kaikuva heleys ja kesäpäivään lennättävä fiilis – vaikka taas lauletaankin erosta! Sain uuden lempparin listoille.
Pidän siitä ettei albumia ei ole nimetty jonkin biisin mukaan, vaan kokonaisuudella on oma otsikko. Nimen antama laini löytyy kuitenkin mainittuna Egokatastrofi-kappaleessa, jossa minäkertoja pohtii tuntojensa merkityksiä ja ääripäitä. Behmin sanataituruus on tässä parhaimmillaan.
Merkittävät erot sopii tähän aikaan, tämän päivän ihmisille. Olen varma että se toimii niin vertaistukena, lohtuna kuin ajatusmallien rikastuttajana: kaikista mustimmissakin tunteissa voi olla jotain kaunista, joka opettaa ja vahvistaa.
Vasta selkä seinää vasten näyttäytyvät ihmisen kaikki kyvyt
Musta rakkaus on Väinö Linnan romaani ennen Tuntematonta sotilasta. Se herätti aikanaan poikkeuksellista huomiota, ja vakuutti yleisön Linnan kirjallisesta osaamisesta. Lukemani versio on uusittu toinen painos vuodelta 1957, jolloin kansikuvana toimii jo kirjasta tehty samanniminen elokuva. Musta rakkaus on tragedia, jonka lukeminen sai epämiellyttävyyden tunteesta mutkalle ja puhaltelemaan ääneen.
Paulin ja Marjatan tarina on esimerkki hyvin häiriintyneestä ja ongelmaisesta ihmissuhteesta. Nykypäivän kielellä ilmaistuna mies on ”red flageja” niin täynnä, että olisi parempi juosta karkuun ja lujaa! Ei naisenkaan ajatusmaailmassa ole hurraamista.
Pauli on tuleva insinööri ja ylioppilas, status joka takaa kunnioitetun, viisaan miehen maineen. Työläistaustainen Marjatta asuu isänsä kanssa vaatimattomasti, alleviivaten elämänsä huonompiosaisuutta. Kun kaksikko tapaa kadulla ja tunteet roihahtavat, alkaa erittäin omituinen soidinleikki. Tutustuminen on vaivalloista, nolostelevaa ja anteeksipyytelevää puolin ja toisin. Kiinnostuksen kasvaessa kumpikin kieltää ajatuksensa ja puhuu päinvastaista, mitä ajattelee. Mustasukkaisuus ja siveellisyyssäännöt ovat järkeä vailla. Raivostuttava lukukokemus on alkamassa, ole hyvä 😀
Tästä näkökulmasta Linnan kerronta on hyvin onnistunutta, sillä eivät kaikki kirjat saa vastaavaa fyysistä tuskaa aikaan.
Et ole ihan terve Pauli, et ole.
Naisen yhteiskunnallinen asema sattuu sieluun: hän on kunnollinen ja arvostettava vain miehen kautta. Näkökulma on kipeä ja sairas, etenkin kun mies on sellainen kuin Pauli. En muista kuinka monta kertaa jupisin kirosanoja kirjan parissa.
Linna kirjoittaa hyvin omintakeisella tyylillä, ja lukiessa vastaan tulee useita sanoja, joita en edes ymmärrä. Itämurteita, vanhoja sanoja ehkä? Dialogit ja tunnelma muistuttavat vanhoista, mustavalkoisista suomifilmeistä, ja Musta rakkaus onkin filmatisoitu vuonna 1957 (en ihan heti halua nähdä, jos ollenkaan!). Äidinkielellisesti romaani on mielenkiintoinen ja tutkittava, oiva ajankuva monessa mielessä.
Teos on lukukokemuksena kuitenkin raivostuttava ja suututtava. En muista milloin viimeksi olisin saanut kirjasta tällaisen tunnemylläkän. Tarina on kiero, sairas ja luotaan työntävä. Ähisin itsekseni lukiessa, sillä oli suurta tuskaa seurata yhtä typeriä ihmisiä kuin Pauli ja Marjatta. Halusin kuitenkin palavasti tietää loppuratkaisun, ja se kannatti. Musta rakkaus on kaiken tämän ansiosta lukemisen arvoinen.
Kirja on oiva peili sille, miten ihmisten teot ja sanat saavat sinut lukijana tuntemaan. Myötäelätkö vai myötähäpeätkö? Mitä ajatuksia syntyy kontrastissa nykypäivän parisuhteisiin ja rakkaustarinoihin?
Kateus on suorin ja vilpittömin tunnustus minkä ihminen voi toiselle antaa
Lukeminen ja lukutaidon lasku ovat olleet romahtaneiden Pisa-tulosten myötä ahkerasti otsikoissa. Syitä on varmasti monia, ja itse uskon usean yhtäaikaisesti kasaantuneen tekijän vaikutukseen. Yhteiskunta, ajatusmallit ja asenteet (lasten ja nuorten kotona) ovat muuttuneet merkittävästi.
Olen jäänyt usein uutisia lukiessa pohtimaan ja muistelemaan, miten itse 80-luvun puolivälissä syntyneenä koin koulun ja opetuksen, erityisesti lukemisen ja kirjojen näkökulmasta. Vanhempani eivät olleet ahkeria lukijoita, satunnaisia kylläkin. Heistä molemmilla on myös lukihäiriötä, eikä lapsuuden kodissamme ollut kirjoja esillä juuri muualla kuin minun huoneessani (ne ”pakolliset” tietokirjasarjat olohuoneessa 😀 ). Näistä lähtökohdista huolimatta minusta tuli himolukija, suorastaan ahmin kirjoja.
Ensimmäisellä ja toisella luokalla opettaja luki meille luokassa ääneen, mieleen on jäänyt ainakin Katto Kassinen. Liitutaulun vieressä oli korkea kirjahylly, josta sai käydä hakemassa luettavaa, jos ehti tehdä tuntitehtävät tai lukuharjoitukset ennen muita. Ramppasin hyllyllä usein.
Muistan kuinka lapsena suorastaan ärsyynnyin, kun isä Aku Ankkaa minulle lukiessaan hekotteli väliin, ja koin että tarinan kerronta keskeytyi joka kerta (miten tilanne- ja tunneherkkä olinkaan jo silloin, haha!). Kun viisi vuotta vanhempi serkkutyttöni neuvoi, miten kirjaimia äännetään ja äänteet vain liu’utetaan yhteen, opin lukemaan ennen peruskoulun ensimmäistä luokkaa. Sain keskittyä kirjoihin ihan itse, ilman häiriöitä ja keskeytyksiä. Avautui tarinoiden maailma, joka vain vahvistui iän ja luettujen kirjojen kerääntyessä.
Lukemisesta syntyi harrastus ihan itsestään.
Kaipaan suurta punakantista satukirjaa, jossa oli satu vuoden jokaiselle päivälle. Äiti luki ääneen joitakin lyhyempiä tarinoita, mutta luin myös tämän kirjan lopulta itse, palaten sen pariin useita kertoja ensimmäisen kierroksen jälkeen. Kannessa oli punaisella pohjalla lapsi kirja sylissään, eläimiä ympärillä. Kunpa löytäisin sen vielä jostakin, aarteeksi hyllyyn.
Jouduin viettämään ärhäkkään reumani vuoksi pitkiä jaksoja sairaalassa 6-vuotiaasta lähtien, ja yksi lempiasioistani oli sairaalan kirjasto. Osaston vuoteessa luin monet klassikot: Veljeni Leijonamielen ja Ronja Ryövärintyttären, Peppi Pitkätossun. Heti kun lastenosastolle siirtymisen jälkeen kaikki käytännön asiat oli hoidettu, jäin malttamattomana odottamaan, milloin ”askartelutäti” tulisi. Hän toi lastenosaston asukkaille tekemistä, ja kipsitaulujen maalaamisen lisäksi (se oli aina vakio jota halusin väkertää lukemisen lisäksi) hän vei minut kirjastoon. Olin noin viidesluokkalainen löytäessäni Stephen Kingin, aloittaen Cujolla. Sen jälkeen tuli tutuksi Uinu, uinu lemmikkini sekä Carrie. Sitä ennen Neiti Etsivät ja Pikku Vampyyrit oli kahlattu, samoin Bertin päiväkirjat. Kukaan ei rajoittanut tai ohjannut kirjavalintojani, ja luulen että monimuotoinen sekoitus aikuisten sekä lasten- ja nuorten kirjoja vain kasvatti uteliaisuuttani. Tiesinkö lukevani ”ikäisilleni sopimatonta” kirjallisuutta? En muista, mahdollisesti ainakin jollain tasolla. Uteliaisuus toimi parhaana oppaana, ja sen toteuttaminen kihelmöivänä motivaattorina. Kuinka monella nykylapsella on muuten kirjastokortti, verrattuna meidän sukupolven lapsuuteen?
Olen pähkäillyt, mitkä kaikki ulkoiset tekijät ovat vaikuttaneet omaan lukuintooni ja kirjarakkauteen, mutta en keksi serkun opettamaa teknistä lukutaitoa kummempaa -toki se on se ensimmäinen ja tärkein asia! Koen vahvasti, että sisäinen into ja uteliaisuus olivat syy, jota muut mahdolliset ulkoiset tekijät vain vahvistivat. Aku Ankka tuli viikoittain koko lapsuuden ajan, isä tilasi lehden heti kun tieto syntymästäni oli saatu (eli ensimmäisiksi vuosiksi lähinnä itselleen, minun kustannuksella 😀 ) Perheen ominaisuudet huomioiden olisin nykypäivänä analysoiden takuulla suuressa riskissä jäädä lukutaitokelkan kyydistä. Samoin kävisi kirjoitustaidolle. Omat lapsuuden kokemukseni ja siihen liittyvät voimakkaat, edelleen muistissa olevat kirjoihin liittyvät tunteet määrittävät, millaisena lukijana opin itseäni pitämään.
Positiiviset lukukokemukset, joista jää tunnemuisto. Siinäkö yksi keino kasvattaa lukuintoa? Voiko teknologiaa tai tekoälyä valjastaa kasvattamaan ja inspiroimaan lukutaitoa? Vaikka lukutaito on vakaana olemassa, huomaan itsekin, kuinka herkemmin ja mieluummin (etenkin väsyneenä) tartun puhelimeen kirjan sijaan. Keskittymiskykyni on rapaantunut, vaikka edelleen innostun hyvän kirjan äärellä kuin ennenkin. Poissa ovat silti viikonloput, joina luin monta tuntia. Henkilökohtaisena missionani on löytää uudelleen se lukutoukka minussa, joka rakasti kirjallista monipuolisesti ja laajasti. Kotonani on kaksi kirjahyllyä kirjoineen, eivätkä ne takuulla ole menossa minnekään. Kolmaskin voisi aivan hyvin tulla, vaikka kuuntelen nykyisin myös äänikirjoja.
Bram Stokerin romaani Dracula ilmestyi 1890-luvun lopulla, ja se on toiminut vampyyrimyytin perinteiden suunnannäyttäjänä. Toki verta imevistä yön hahmoista on kerrottu aikaisemminkin, ja elokuvien osalta Nosferatu (1922), perustuen samaiseen romaaniin, oli ensimmäinen merkittävä vampyyrielokuva.
Bela Lugosin näyttelemä aristokraattinen ja ylväs Dracula vuoden 1931 filmatisoinnissa on mielenkiintoinen pala elokuvahistoriaa. Katsoessa on hyvä pitää tämä näkökulma mielessä, sillä muutoin katselukokemus on enimmäkseen koominen. Kerronnan tyyli ja suurielkeinen dramaattisuus tuovat mieleen ennemminkin teatterinäytelmän kuin elokuvan. Hitaita liikkeitä, pitkiä ottoja ja hiljaisuutta riittää.
Elokuvan juoni noudattaa pitkälti Stokerin romaanin tarinaa. Transilvanian kreivi matkustaa Lontooseen, jossa kohtaa sekä viehättävän Minan että tohtori Van Helsingin. Dracula hallitsee ihmisten mieliä, imee veren uhriltaan ja pelottaa ympärillään olevia. Missään kohden ei tässä elokuvassa kuitenkaan näytetä vampyyrin hampaita, vain kahden pisteen jälkiä uhrien kaulalla.
Elokuvassa nähdään perinteisiä vampyyrimyyttejä, kuten Draculan herkkyys auringonvalolle, tarve verelle sekä kyky muuttaa muotoaan (lepakoksi tai sudeksi). Hän kykenee myös lumoamaan ihmisiä tahtonsa alle, ja hahmon olemukseen on tuotu mystisyyttä ja hypnoottisuutta. Ihmiset pelkäävät tuntematonta. Etenkin naishahmot kuvataan avuttomina Draculan vaikutuksen alla, mutta Van Helsing kykenee vahvan mielensä turvin vastustamaan tätä.
Tod Browningin ohjaamaan mustavalkoiseen suunnannäyttäjään voi nyt peilata kaikkia moderneja vampyyrifilmatisointeja.
Vampyyritarinat kiehtoivat jo lapsena heti sen jälkeen, kun sain ensimmäistä kertaa käsiini Noidan käsikirjan. Yön pimeydessä verta saalistavat torahampaat olivat mielikuvissa kiehtovan pelottavia. Hulvaton kontrasti menneelle onkin nykypäivän tv-sarjojen vampyyreissa, joista on tehty ennen kaikkea seksisymboleita, kiitos mm. True Bloodin ja Vampire Diariesin. Seksuaalisuuden kuvaamisen vapautuminen ja avartuminen ovat arvatenkin vaikuttaneet siihen, minkälaisina otuksina vampyyreja kuvataan nyt.
Pysäyttävä uutinen, joka herättää monta kysymystä (ilman vastauksia). Suuri huoli lasten ja nuorten mielenterveydestä eskaloitui jälleen surulliseksi tapahtumaksi, joka muutti monen perheen elämän peruuttamattomasti. Heille se on totta, kokemus, jota kenenkään ei pitäisi kokea.
Kuuntelin hiljattain kotimaisesta rikollisuudesta kertovan äänikirjan. Viimeisessä kappaleessa kuvattiin, kuinka nuoreksi tekeytynyt poliisi olisi saanut ostettua huumeita ja aseita, myyjät eivät piittaa ostajan alaikäisyydestä. En väitä Vantaalla tapahtuneen vastaavaa, mutta väistämättä moni takuulla pohtii, kuinka lapsi voi saada aseen haltuunsa. Se on mahdollista.
Entä millaiseen tapahtunutta koskevaan sisältöön lapset ja nuoret nyt somessa tyrmäävät? Järkytys leijuu monella tasolla.
Clara Törnvall – Naisia autismin kirjolla. Atena, 2023. Kuunneltu Nextorysta.
⭐⭐⭐⭐
Rating: 4 out of 5.
Tämän äänikirjan kuuntelu oli tällä kertaa ennen kaikkea itsereflektointikokemus, joten niin on puolet tästä kirjoituksestakin. Naisia autismin kirjolla ei ainoastaan kartuttanut tietoa vaan laajensi myös ymmärrystä. Ehdottomasti lämmin luku/kuuntelusuositus jokaiselle, oman ja kanssaihmisten ymmärtämiseksi. Lukijana toiminut Jonna Järnefelt on ääneltään niin rauhoittava ja rentouttava, että pulssi laski ja hengitys hidastui.
Kirjan kirjoittanut toimittaja Clara Törnvallsai itse autismidiagnoosin nelikymppisenä, ja moni hänen kokemansa asia sai selityksen. Autismi käsitettiin pitkään poikien diagnoosiksi samalla todeten, ettei autistisia tyttöjä ole olemassakaan. Samaan hengenvetoon on todettu, ettei älykkyydeltään normaali tyttö voi olla autistinen. Uusi ymmärrys eheyttää koko yhteiskuntaa. Törnvall tuo erilaisia piirteitä ja yleisiä autistien kohtaamia tilanteita ilmi niin omien kokemusten kuin kuuluisien naistaiteilijoiden ja -tieteilijöiden kautta.
Vain erilainen tapa toimia
Populaarikulttuurissa autismikirjon henkilöytymä on usein The Big Bang Theoryn Sheldonin tai Criminal Mindsin Spencer Reedin kaltainen: huippuälykäs mutta sosiaalisilta taidoiltaan hyvin kömpelö mies. Heillä on eideettinen muisti ja savant-lahjakkuutta. Kulttuuri on antanut oman panoksensa sille, minkälaisena ihmiset mieltävät autismin, ja näkökulma on valitettavan kapea. Rain Man-elokuvan Raymond on myös yksi tällainen esimerkki.
Vaikka autismin juuret ovat biologisissa tekijöissä, ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa siihen merkittävästi. Autismin piirissä on monenlaisia yksilöitä; heidän älykkyytensä on normaalia keskitasoa tai sitä korkeampi, ja he voivat menestyä työelämässä. Yleinen ennakkoluulo on, että kaikki autistit olisivat kehitysvammaisia, mutta todellisuudessa noin 75 prosenttia heistä on kyvyiltään normaaleja tai jopa lahjakkaita.
Autismin piirteisiin kuuluvat myös aistien yli- tai aliherkkyys sekä haasteet sosiaalisissa tilanteissa ja kommunikoinnissa. Autistit eivät usein hahmota rivien välistä puhumista tai piiloviestejä (kuten sarkasmia), mikä voi aiheuttaa hämmennystä ja väärinymmärryksiä sosiaalisissa tilanteissa. Ominaista on myös epätasainen kykyprofiili, joka tarkoittaa jossain asiassa syvää asiantuntijuutta, mutta vaikeuksia arjen tehtävissä ja rutiinien ylläpitämisessä.
Mitä on normaali? Mikä on poikkeavaa?
Kuka on normaali? Toisinaan sen määrittely tuntuu tarpeettomalta ja ihmeelliseltä. Kirjo on siinä mielessä hyvä termi, että se kertoo meidän kaikkien asettuvan suuressa skaalassa johonkin kohtaan. Ei ole yhtä ainoaa (oikeaa), vaan monimuotoisuutta.
Törnvallin kirja on kuin kokemusasiantuntijan halaus vertaisilleen. Se kertoo lempeästi piirteistä, jotka ovat saattaneet ihmetyttää diagnosoimatonta autistista naista läpi oman elämän. Hän antaa vertaistukea erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteisiin.
Jotkin piirteet resonoivat myös omalla kohdalla. Superfokusoituminen kuulostaa erittäin tutulta. Jos jokin asia kiinnostaa minua, haluan ahmia kaiken siihen liittyvän heti. Esimerkki: ihastuin todella palavasti tämän äänikirjan lukijaan. Päätin (”päätin”, eli siinä hetkessä tunne on todella vahva) että haluan kuunnella kaikki hänen lukemansa kirjat, ne jotka aiheiltaan koskettavat. Merkkasin teokset jo ennestään pitkälle kuuntelulistalle äänikirjasovelluksessa. Tietyt aistikokemukset, kuten tässä tapauksessa ääni, tuntuvat kehossa fyysisesti ja voimakkaasti. Dopamiiniherkkyyttä, yliherkkyyttä, vai jotain muuta?
Olen myös ihan onneton suunnistamaan, ja eksyn helposti. Yksityiskohtiin on toisinaan helpompi kiinnittää huomiota kuin kokonaisuuteen, tai tarvitsen ainakin kokonaisuuden hallintaan ulkopuolisia työkaluja, oma pää ei riitä. Tiettyjä tehtäviä on vaikea aloittaa. Minulla on miljoona erityistä kiinnostuksen kohdetta, joihin voin keskittyä intensiivisesti.
Tunnistan myös aistiyliherkkyyden piirteitä, sillä en usein siedä kovia ääniä tai kirkkaita valoja. Kotona sammuttelen lamppuja sitä mukaa kun mies niitä sytyttelee 😀 Opin jo lapsena hokeman ”valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa”, sillä isäni toisti sitä minulle yhtenään. Jos olin huoneessani hänen mielestään liian pimeässä (vain pöytälamppu päällä), hän räpsäytti kattolampun päälle. Muistan tunnereaktiot, ne samanlaiset joita saan samankaltaisissa tilanteissa nyt aikuisenakin. Epämiellyttävyys, ärsyyntyminen, turhautuminen. Olen kuitenkin oppinut myös peittelemään sitä.
***
Ihmisen sisäinen systeemi on abstrakti, yhä osin mysteerinen asia. Silti se on näkyvä sosiaalisissa tilanteissa ja kontaktissa ulkopuoliseen maailmaan. Aivot luovat minuuden ja mielen jokaiselle ihmiselle, mutta jokainen on yksilöllisesti ohjelmoitu, biologisesti uniikki. Naisia autismin kirjolla-teos antaa ajatukselle oman rikastuttavan näkökulmansa.
Ajankohtainen ja mielenkiintoinen yksityiskohta kirjasta: ”Miksi kaikkien pitäisi olla samasta muotista? Miksei kukaan hae introverttejä, ujoja, tarkkoja, järjestelmällisiä ja keskittymiskykyisiä työntekijöitä, jotka tekevät töitä jaarittelun sijaan? Miksi koko ajan pitää olla niin sosiaalinen?” Toisinaan neurokirjon ihmiset kykenevät tarkemmin huomaamaan asioita ja yksityiskohtia, joita neurotyypilliset eivät. Työelämä ei tunne vielä näitä vahvuuksia, vaan fokus keskitetään muihin piirteisiin -kuten vahvaan sosiaalisuuteen.
Ristiriitainen, vaivaannuttava, hämmentävä… Olen nyt nähnyt yhden romanttisten komedioiden ja populaarikulttuurin ikonisimmista elokuvista, enkä oikein tiedä, mitä ajatella.
Prostituoituna työskentelevä Vivian Ward (Julia Roberts) tapaa liikemies Edward Lewisin (Richard Gere), ja heidän välilleen kehittyy romanssi. Elokuva käsittelee klassisia teemoja kuten luokkaeroja, ennakkoluuloja sekä rikkaiden ja köyhien välisiä suhteita. Vivianin ja Edwardin yhteys muistuttaa, että rakkaus voi voittaa sosiaaliset esteet ja ennakkoluulot.
Elokuva nosti Julia Robertsin tähteyteen, ja hänen roolinsa Vivianina teki naisesta yhden aikakauden suosituimmista näyttelijöistä.
En ole koskaan ollut Richard Gere-fani, eikä asia muuttunut vieläkään. Pääosaesittäjillä on kyllä jännää karismaa ja heidän keskinäinen dynamiikkansa toimii, sitä en kiellä. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta loppuratkaisu tuntui tyydyttävältä, eihän Disneyn masinoimassa romanttisessa komediassa voi lopussa käydä muuta kuin hyvin. Elokuvan katsottavuus parani loppua kohden, ehkä siksi että aloin lopulta pitämään pääkaksikosta sietämisen sijaan.
Julia Robertsin ikoninen punainen iltapuku on tullut tunnetuksi ja on usein mainittu yhtenä kaikkien aikojen tunnetuimmista elokuvapuvuista. Oopperakohtaus oli yksi lemppareistani, vaikka sen kaksoismerkitys saa hiukan huvittumaan. La Traviata kertoo myös tarinan huono-osaisesta kurtisaanista, johon aatelismies rakastuu. Voi Edward, veit juuri tämän naisen katsomaan teosta, eikö ohjelmistossa olisi ollut jotain muuta? Vivian sentään toteaa, ettei ymmärrä lainkaan italiaa.
Yksi ainoa kysymys elokuvan päättyessä jäi vaivaamaan: mikä oli hotellinjohtaja Barneyn lopussa nähty tunne Viviania kohtaan?? Isällinen? Ihastunut?? Jotain muuta?? Ilme oli hyvin mysteerimäinen (hieno ja taitava näyttelijä, Hector Elizondo :D).
Huh, sain mitä osasin odottaa: väkevä, voimakas ja provosoiva elokuva. Olen itseasiassa erittäin iloinen siitä, että näen elokuvan ensimmäistä kertaa vasta nyt, liki nelikymppisenä. Koko elämän ja nähtyjen elokuvien kartuttama ajatusmaailma sekä kulttuurikokemukset antoivat tietyn perspektiivin katsomiselle. Olen varma, että olisin esimerkiksi kaksikymppisenä Kummisedän nähdessä ajatellut paljolti eri tavoin. Katsonut aivan toisin silmin.
Legendaarinen musiikki, näyttelijöiden suoritukset, Coppolan ohjaama tunnelma ja visuaaliset sävyt…voisin vain luetella kaikki vaikutuksen tehneet elementit, ja lopettaa kirjoittamisen tähän. Kaikki tarpeellinen olisi sanottu, ja on sanottu jo lukemattomia kertoja ennen minua.
Elokuva perustuu Mario Puzon samannimiseen romaaniin. Elokuvan keskiössä esiintyvä Corleonen perhe suhtautuu yhteiskuntaan varsin monimutkaisesti. Vaikka he toimivat laittomissa liiketoimissa, he pyrkivät myös säilyttämään oman arvokkuutensa ja perhearvonsa. Perhe korostaa omia sääntöjään ja moraaliaan, mikä synnyttää jännitteitä heidän ja laillisen yhteiskunnan välille.
Perheen mantra on tehdä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä.
Ymmärrän nyt Kummisedän ajattomuuden, sillä se on toimiva elokuva vielä yli 50 vuotta ensiesityksensä jälkeen. Silmiinpistävää on naisten asema, ja jäin kaipaamaan erityisesti äiti Corleonen kohtauksia, sillä eikö mama ole italialaisessa perhekulttuurissa varsin keskeisessä asemassa? Naiset jäävät muutoinkin sivuhahmoiksi miehisessä maailmassa, tosin miehet ovat Vito Corleonen (Marlon Brando) muutamia pehmeitä piirteitä lukuun ottamatta julmia, dominoivia, vaarallisen impulsiivisia ja lyhytkatseisia. Ehkä Coppola on halunnut korostaa mafiaperheen tapoja, vai onko tämä ajankuvaa? Kliseinen italialainen temperamentti ja intohimoiset tunteet välittyvät enimmäkseen kipeällä tavalla.
Elokuvassa painottuvat teemat kuten valta, perhe, perintö, moraali ja korruptio. Moraali on häilyväistä, ja yksilöt joutuvat tekemään eettisesti haastavia päätöksiä ja valintoja valtaan sekä perheeseen liittyvien velvollisuuksien vuoksi. Perhettä kohtaan osoitettu ”rakkaus” on itsessään niin kieroa, että haukoin katsoessa miltei henkeä. Uskollisuudesta käydään veristä kauppaa.
Lapsilla on tapana sanoa, etteivät he halua tulla vanhempansa kaltaiseksi. Kummisedän loppu ravisuttaa, kun Al Pacinon esittämä Michael Corleone kasvaakin isäänsä pahemmaksi.
Tunturikampus 